Koulutuksissani tapaan yhä useammin opettajia, jotka hakevat täydennystä osaamiseensa lyhyt- tai psykoterapiaopintojen kautta. Vaikka ammatillinen kehittäminen on aina yksilölle arvokasta, kertoo ilmiö samalla syvemmästä – ja huolestuttavammasta – muutoksesta suomalaisessa koulumaailmassa:
Opettajan työ on nykyään yhä suuremmassa määrin mielenterveystyötä.
Opettajat kohtaavat työssään koko ajan enemmän lapsia, joilla on ahdistusta, masennusta tai muita psyykkisiä oireita. Tilanteet kuormittavat opettajia, jotka joutuvat yhä useammin ottamaan vastuuta tuesta, joka kuuluisi sosiaali- ja terveyspalveluille.
Opettajan rooli lapsen elämässä on aina ollut tärkeä. Opettaja on perinteisesti ollut aikuinen, joka näkee lapsen arjessa, tukee ja kannustaa. Mutta nyt odotukset ovat karanneet käsistä. Kysymys kuuluukin: onko terapiatakuu siirtynyt koulujen vastuulle?
Tilanne ei ole yksittäinen kokemus, vaan uusi arki
Vuonna 2023 peräti 23 prosenttia neljännen ja viidennen luokan oppilaista raportoi mielialaan liittyviä ongelmia – vuonna 2017 luku oli 13 prosenttia. Yläkoulussa tilanne on vielä vakavampi: 22 prosenttia 8.- ja 9.-luokkalaisista kertoo kohtalaisesta tai vaikeasta ahdistuksesta, tytöistä peräti 34 prosenttia vuonna 2023. Jo vuonna 2021 erityisesti tyttöjen ahdistuneisuus oli lisääntynyt merkittävästi aiemmista vuosista. (Lähde: THL, Kouluterveyskysely)
Hallituksen leikkauspäätökset ja hyvinvointialueiden resurssipula ovat johtaneet siihen, että perustason mielenterveystyö tapahtuu nyt kouluissa. Samalla opettajien oma työaika kuluu enemmän rauhoitteluun ja huolenpitoon kuin varsinaiseen opetukseen.
Moni opettaja kuvaa, kuinka suuri osa päivästä menee ahdistuneen lapsen tukemiseen, minkä lisäksi he yrittävät luoda yhteyttä perheisiin, joiden kanssa työskentely on usein haastavaa. Ei ole ihme, että opettajien uupumus nousee usein lehtien otsikoihin.
Ahdistusta ei hoideta eristämällä
Tavallisissa luokissa kohdataan arjessa yhä useammin oppilaita, joille rakennetaan yksilöllisiä ”turvaratkaisuja” ahdistuksen varalta. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, ettei lasta velvoiteta osallistumaan opetukseen tai olemaan kontaktissa toisiin. Näiden toimien taustalla on hyvä tarkoitus, mutta pitkällä tähtäimellä ne eivät tue lapsen kasvua ja kehitystä.
Ahdistuksen ja masennuksen hoito ei perustu eristäytymiseen, vaan siihen, että ihminen oppii olemaan yhteydessä muihin ja luottamaan omiin selviytymistaitoihinsa. Kun lasta suojellaan jatkuvasti epämukavuudelta, jäävät kehittymättä elämän kannalta olennaiset taidot: empatia, ongelmanratkaisukyky ja luottamus omaan kelpaavuuteen.
Kuka opettaa lapsille elämää?
Kasvatammeko parhaillaan sukupolvea, jolta puuttuvat keinot kohdata elämä?
Elämään kuuluu myös epävarmuus, pettymykset ja epämukavat tilanteet. Tarvitsemme kasvatusjärjestelmän ja koulukulttuurin, joka tukee lapsen minäkuvaa, itseluottamusta ja kykyä nähdä asiat myös toisen näkökulmasta.
Opettajat eivät voi yksin kantaa vastuuta tästä kehityksestä. Me tarvitsemme vahvempia mielenterveyspalveluita, parempaa yhteistyötä perheiden kanssa – ja ennen kaikkea, yhteiskunnallista päätöksentekoa, joka tukee lapsia ja heidän kasvunsa turvaavia aikuisia.
Sarianna Virpikari
kouluttajapsykoterapeutti
Ratkes ry:n puheenjohtaja
