Olen viime aikoina pohtinut ilmiötä, joka näkyy niin työelämässä, koulutuksissa kuin arjen vuorovaikutuksessa: ihmisten loukkaantumisherkkyys on lisääntynyt. Olen huomannut, että ohje koetaan herkästi henkilökohtaisena kritiikkinä ja epämukava tilanne epäoikeudenmukaisena kohteluna.
Ilmiö ei ole syntynyt tyhjästä. Elämme ajassa, jossa tunteista puhutaan enemmän kuin koskaan. Se on monella tapaa hyvä asia. Tunteiden tunnistaminen ja sanoittaminen lisäävät ymmärrystä ja inhimillisyyttä. Mutta samaan aikaan olemme ehkä ajautuneet tilanteeseen, jossa epämukavat tunteet nähdään merkkinä siitä, että jotain on väärin – joko toisessa ihmisessä tai tilanteessa.
Epämukavuus ei kuitenkaan ole trauma. Se on osa elämää.
Miksi epämukavuus tuntuu nykyään niin vaikealta?
Yksi keskeinen havainto on resilienssin eli psyykkisen kestokyvyn heikentyminen. Jos emme kasvaessamme altistu sopivasti pettymyksille, turhautumiselle ja ristiriidoille, emme myöskään kehitä kykyä sietää niitä. Kun altistusta ei ole, toleranssi heikkenee.
Työelämässä tämä voi näkyä niin, että selkeä ohje koetaan rajojen rikkomisena. Palaute herättää voimakkaan puolustautumisen. Vastuun kantaminen tuntuu kuormittavalta.
Samaan aikaan kulttuuri korostaa yksilöllisyyttä: minun kokemukseni, minun tunteeni, minun rajani. Yksilöllisyys on tärkeä arvo, mutta jos se irtoaa yhteisöllisyydestä, syntyy helposti ajattelutapa, jossa keskitymme vain omaan kokemusmaailmaamme. Tällöin saatamme tulkita tilanteita kapeasti omasta näkökulmastamme käsin.
Ylivireä mieli etsii uhkia
Kun ihminen tarkkailee jatkuvasti omia tunteitaan ja muiden sanavalintoja, hermosto voi jäädä ylivireystilaan. Ylivireä mieli etsii uhkia – ja löytää niitä helposti. Pieni ele, väärin ymmärretty viesti tai neutraali ohje saavat suuren merkityksen.
Tällainen noidankehä lisää ahdistuneisuutta. Mitä enemmän tulkitsemme tilanteita loukkauksina, sitä enemmän koemme kuormitusta. Ja mitä kuormittuneempia olemme, sitä herkemmin tulkitsemme uusia tilanteita uhkaaviksi.
On hyvä kysyä: uskonko automaattisesti kaikkea, mitä ajattelen ja tunnen? Vai pystynkö tarkastelemaan myös omia tulkintojani kriittisesti?
Mitä voimme tehdä toisin?
Ensimmäinen askel on tietoisuus. On tärkeää tunnistaa omat ajatusmallit ja reagointitavat. Kaikki tunteet ovat sallittuja – mutta kaikki tulkinnat eivät ole totta.
Toinen keskeinen taito on mentalisaatio: yksilön kyky pohtia omaa ja toisen ihmisen näkökulmaa ja kokemusta. Se tarkoittaa ymmärrystä siitä, että toinen ihminen voi toimia eri lähtökohdista käsin ilman pahantahtoisuutta. Ohje ei ole loukkaus. Palaute ei ole hylkääminen.
Kolmanneksi tarvitsemme arkeen enemmän epämukavuuden sietoharjoittelua. Turhautuminen, pettymys ja ristiriita eivät ole merkkejä epäonnistumisesta, vaan mahdollisuuksia vahvistaa psyykkistä joustavuutta. Resilienssi rakentuu kokemuksista, joissa selviämme vaikeasta – emme siitä, että vältämme kaiken vaikean.
Kohti tasapainoa
Emme tarvitse paluuta kylmään ja tunteita sivuuttavaan kulttuuriin. Mutta tarvitsemme tasapainoa. Tunteiden huomioiminen ei tarkoita sitä, että epämukavuus pitäisi poistaa. Turvallinen ilmapiiri ei tarkoita konfliktittomuutta.
Keskeistä on kyky kohdata sekä omat että toisten tunteet ilman, että niistä tulee este toiminnalle. Vastuu, rajat ja selkeys luovat turvaa. Ne eivät ole uhka.
Ehkä keskeinen kysymys ei ole se, miksi maailma tuntuu kuormittavalta, vaan se, miten vahvistamme omaa kestokykyämme maailmassa, joka ei koskaan ole täysin mukava.
Resilienssiä voi harjoitella. Ja se on taito, joka kantaa pitkälle – sekä työssä että elämässä.
Sarianna Virpikari
kouluttajapsykoterapeutti
Ratkes ry:n puheenjohtaja
