Digitalisaatio on tullut osaksi meidän kaikkien arkea, myös mielenterveyspalveluissa. Etävastaanotot ja sähköiset asiointipalvelut helpottavat arkea ja mahdollistavat avun saannin yhä useammalle. Itsekin olen tehnyt paljon etäterapiaa ja kokemukseni mukaan se toimii: Kotona tutussa ympäristössä voi olla helpompi rentoutua, ja vaikeisiinkin asioihin päästään nopeammin kiinni.

Etäterapia toimii – mutta mitä tapahtuu, kun ihminen katoaa?

Samaan aikaan seuraan huolestuneena, mihin suuntaan kehitys on menossa. Kun kaikki siirretään verkkoon ja puhutaan vain tehokkuudesta, unohdetaanko jotakin olennaista, kuten ihminen?

Yksi esimerkki tästä on nettiterapia. Kyseessä ei ole videovälitteinen kohtaaminen terapeutin kanssa, vaan hoitomuoto, jossa asiakas etenee itsekseen verkkoalustan ohjaamana, tekee tehtäviä ja saa kirjallista palautetta. Nettiterapia on suunniteltu matalan kynnyksen tueksi ja sen vaikutuksista on näyttöä – HUSin mukaan palaute on pääosin positiivista ja moni kokee hyötyvänsä siitä.

Nettiterapia edellyttää potilaalta rohkeutta, sitoutumista ja aktiivista otetta omaan tilanteeseen. Jokainen ei ole siihen valmis tai kykenevä, varsinkaan silloin, kun elämässä on meneillään kriisi. Ja juuri tässä kohden minulla herää kysymys: mitä tapahtuu niille, joille itsenäinen työskentely ei riitä?

On olemassa myös tutkimusnäyttöä siitä, että sähköiset palvelut eivät vielä vastaa kaikilta osin psykoterapian tarpeita. Ne eivät sovi kaikille, ja monien mielestä ne kaipaavat parempaa käytettävyyttä ja toiminnallisuutta. On hyvä, että etäpalveluja kehitetään, mutta kehityksen täytyy lähteä asiakkaan tarpeista, ei pelkästään kustannustehokkuudesta.

Säästöä väärästä paikasta?

Pahimmillaan digitaalisuus voi tarkoittaa sitä, että inhimillinen kohtaaminen korvataan järjestelmällä. Silloin säästetään väärästä paikasta. Ihminen tarvitsee toisen ihmisen, ei pelkästään valmiiksi mietittyjä harjoitteita ja algoritmeja.

Tämä ei koske vain mielenterveyspalveluita. Samankaltaista kehitystä näkyy myös esimerkiksi vanhuspalveluissa, joissa turvarannekkeiden ja lääkerobottien käyttö yleistyy vauhdilla. Nämä voivat toki olla hyödyllisiä apuvälineitä, mutta jos ne korvaavat viimeisetkin inhimilliset kontaktit, ollaan todella vaarallisella tiellä.

Minua mietityttää, mitkä ovat meidän yhteiskuntamme todelliset arvot. Aristoteleen mukaan hyvä elämä tarkoittaa sitä, että tekee tekoja, joista myös muut tulevat onnellisiksi. Hyveet eivät ole yleviä sanoja, vaan tekoja, joilla autamme ja tuemme toisiamme.

Nyt tuntuu siltä, että päätöksiä tehdään etäällä ihmisten arjesta, aivan kuin ne eivät koskettaisi päättäjien omaa lähipiiriä. Mutta entä jos oma vanhempi tai oma lapsi tarvitsisi apua? Löytyisikö silloin samanlaista valmiutta ja halukkuutta luopua kasvokkaisista kohtaamisista?

Digitalisaatio on väline, ei päämäärä. Se voi tukea, täydentää ja helpottaa, mutta sen ei tule koskaan ohittaa ihmisyyttä. Siksi meidän on tärkeää puhua näistä asioista, nostaa esiin arvot ja muistuttaa siitä, miksi me tätä työtä teemme: ihmisten vuoksi.

Sarianna Virpikari

Ratkes ry:n puheenjohtaja
Kouluttajapsykoterapeutti